Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

    CiCiN KiiVASTuKSET

 

 

 

JÄRKYTTÄVIÄ TOIMENPITEITÄ

 

Minä sitten inhoan kynsienleikkuuta. Kun emäntäni tai varaemäntäni Hannele lähestyy minua kynsisaksien kanssa, yritän aina luikkia karkuun. Harmin paikka, he saavat minut aina lopulta kiinni. Ei siinä auta sitten enää mikään, vaan pitää maata sohvalla ketarat levällään. Jos vahingossa tulee huti, minä päästän sydäntäsärkeävän ulinauikutuksen, joka saa yleensä Karlin ryntäämään paikalle ja kysymään, mitä kamalaa te oikein koiralle teette.

Koen myös velvollisuudekseni tarkkailla ja vahtia valppaasti ympäristöä. Kuulostelen ääniä rappukäytävästä ja alan heti haukkua täysin palkein, jos joku siellä liikkuu. Karl ryhtyy heti puhumaan jotain älytöntä korvatulpista ja käy telkeämässä minut kylppäriin. Epistä, sanon minä! 

En myöskään pidä siitä, että emäntäni räpelöi puhelintaan silloin, kun hänen pitäisi antaa minulle huomiota. Puutun helposti asiaan. Olen aika vahva kokooni nähden, ja alan töniä emäntää niin kauan, että hänen on pakko ruveta rapsuttamaan.

 

------------------------------------------------------------------------------------------------

 

MITÄ IHMETTÄ?

 

Aurinko paistoi kirkkaalta kesätaivaalta, ja tuuli nostatti aallokkoa Bodön saaren kivikkoista rantaa vasten. Saaren louhikkoiseen rantaviivaan kätkeytyi lukuisia mielenkiintoisia poukamia, joihin Jennan ja Hannelen koirat livahtivat. Kesäloma oli lakanut, ja valkosiipiset lokit kaartelivat vihertävän meren yllä. Kuumuus hehkui kivistä ja kallioista, ja silloin tällöin tytöt näkivät ulappaa halkovan ohikiitävän veneen.

- Ihanaa, kun päästiin tänne saareen, Jenna sanoi.

Hän heittäytyi istumaan rantakalliolle ja antoi katseensa viipyä ensiksi maltankoirassa ja sitten Jessessä. Koirakaverukset painelivat rannalla peräkanaa kuonot maata viistäen.

- Voi kun mä saisin Cicin omakseni, Hanski huokasi.

Jenna hymyili. Hän tiesi tunteen. Kuinka monta vuotta hänkin oli unelmoinut omasta koirasta, jonka kanssa voisi tehdä kaikkea kivaa?

- Ciksu on kaiken lisäksi vielä julkkiskoira eikä pelkää mitään, Hannele kehaisi. - En ole eläissäni nähnyt yhtä rohkeaa koiraa.

- Joo, ainakin miesten housunlahkeita se on hajoittanut tusinoittain, Jenna hihitti.

He katselivat, miten koirat hyörivät rantakaislikossa ja tulivat sitten ylös polulle.

Äkkiä ilmassa kaikui ääni, joka tuntui jähmettävän tyttöjen sydänveretkin. He pomppasivat kauhistuneina seisomaan.

- Mikä se oli? Hannele ähkäisi.

- En tiedä.

Kauempana rannalla Jesse alkoi haukkua vimmatusti. Ulina jatkui ja muuttui sitten nyyhkyttäväksi itkuksi, jonka Hannele heti tunnisti.

- Se on Cici! hän huudahti säikähtäneenä. - Onko se törmännyt karhuun tai johonkin muuhun petoeläimeen?

- Karhuun? Ei nyt sentään.

Tytöt lähtivät juoksemaan ääntä kohden. Jotain kamalaa sen täytyi olla, sillä Cici ei yleensä pienistä pelästynyt. Polulla heitä vastaan tuli Jesse, mutta Cici seisoi kauempana mättäiden keskellä ulisemassa. Koko koira oli jähmettynyt patsaaksi. Tummat nappisilmät tuijottivat tyttöjä kauhistuneina. Cicin oikea etujalka sojotti piikkisuorana, eikä koira uskaltanut liikahtaakaan. Se ulvoi surkeaa, valittavaa ulinaa.

- Cici, mikä sun on?

Hannele kyykistyi koiran luokse ja vilkuili ympärilleen, mutta missään ei näkynyt sutta eikä karkua, eikä edes miehen housunlahjetta, joka yleensä sai maltankoiran kiihdyksiin.

- Onko Ciciin sattunut? Katso sen tassua ja äkkiä.

Kun Hannele ojensi kätensä pikkukoiran puoleen, se yritti nuolaista häntä. Cici aivan tärisi. Se alkoi itkeä uudelleen surkeasti.

- Cici on varmaankin loukannut jalkansa, Hannele sanoi ja otti kiinni eteenpäin sojottavasti jalasta. - Ehkä se on astunut lasinsirpaleeseen...

- Hyvin mahdollista. Ihmiset särkevät ajattelemattomasti lasipulloja, ja sitten koiraparat loukkaavat itsensä, Jenna kiihtyi. 

Samassa Hannele vetäisi terävästi henkeä. Hän räpytti silmiään. 

- Ei voi olla totta! hän huudahti.

- Mitä? Mitä? Tuleeko jalasta verta? Tarvitaanko eläinlääkäriä? Soitanko Nordanbergille?

Hannelen kasvot helahtivat tulipunaisiksi.

- Katso Cicin tassua! Varpaanvälissä on... hevosmuurahainen!

Jenna purskahti nauramaan.

- Ei voi olla totta. Cici, hän nuhteli. - Millainen lammas sinä oikein olet? Jesse olisi itse ravistanut tuollaisen otuksen pois jalastaan.

Koiran häntä heilahti nöyrästi. Se odotti kärsivällisesti, kunnes Hannele oli poistanut muurahaisen ja tiputtanut sen maahan. Sitten Cici tunki itsensä väkisin Hannelen syliin. Vasta sen jälkeen ulina ja nyyhkytys vaikenivat.

- On siinä meillä oikea rohkeuden perikuva, Jenna nauroi. - Pelkää muurahaisia, hih hih.

Cici näytti loukkaantuneelta. Tytöt olivat varmoja, että koirat tiesivät, milloin niille naurettiin, ja tämä oli todellakin sellainen kerta.

Hannele nosti pikkukoiran syliinsä, ja he lähtivät kävelemään kotia kohden. Jenna ja Jesse seurasivat hilpeinä perässä.

- On se vain kumma juttu, Hannele sanoi. - Aina tämä koira vaatii minulta palveluksia. Taatusti luuli kuolevansa muurahaisen puremaan. Ärsyttävää.

Cici laski leukansa Hannelen olkapäälle. Punainen rusetti heilahti sen päässä. Nyt se sai ilmaisen kotiinkuljetuksen. Mikä oli tarkoituskin. Ihmiset olivat koirien palvelijoita eikä päinvastoin.

                                                                                                    

 

--------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

 

LÄÄKÄRISSÄ

 

Hirveä takaisku meikäläiselle. Jouduin eläinlääkärille, kääk!

Olin iltapäiväkävelyllä kaverini Jessen kanssa. Jenna ja Hannele pälättiväty omiaan, kun kävelimme hitaasti Samppalinnanpuiston hiekoitettuja käytäviä. Yhtäkkiä vastaamme käveli tuttu tyyppi musta salkku kainalossaan: tuomari Holm! Arvatenkin pahat mielessä. Kaikkea sitä pitääkin koiran kärsiä, kuten kaksilahkeisten läsnäoloa omassa kodissa. Minun reviirilläni ei miehiä kaivata.

Päätin iskeä ensiksi. Lähdin liikkeelle sellaisella vauhdilla, että Hannelen ote kirposi talutushihn astani. Hyökkäsin suoraa päätä kiinni äijän housunpuntteihin. Niitä vatkaamalla saa mukavaa meteliä aikaiseksi.

Pahaksi onneksi Holmin kädessä ollut salkku putosi suoraan päälleni. Luitte oikein. Pientä päätäni jysäytettiin isolla ja painavalla salkulla. Jalat menivät alta.

Hannele kantoi minut kauhistuneena takaisin emäntäni hoiviin, ja hän päätti kiikuttaa minut eläinlääkärille. Tunnettehan sen miehen grillipiikkeineen, Ralf Nordanbergin? Pitää pieneläinklinikkaa Itäisellä Pitkälläkadulla. Sinne minut kuskattiin, ja täytyy myöntää, että korvissani visersi kummallisesti.

- Voi kauheata sentään, Cicihän voi kuolla sellaisesta iskusta, emäntäni hoki eläinlääkärille. - Mieheni salkku oli täynnä painavia lakikirjoja, ja se putosi suoraan Cici-paran päähän. Nyt Cici-Charlotta hoipertelee niin oudolla tavalla.

Nordanberg mulkoili minua hyytävästi.

- Cici tunnetusti inhoaa minua, hän sanoi. - Paras hakea nahkarukkaset käsiin.

Hermostuin niin, että tein pienet lirit tutkimushuoneen lattialle. Hannele-parka joutui luuttuamaan ja ruiskuttamaan kohtaan desinfioimisainetta. Kiire teki tepposensa. Likka otti vahingossa pöydältä hyttyskarkoitteen, joka kyllä tehosi ihmisiin ihmeteltävällä tavalla. Hetken päästä emäntäni ja piikittäjä roikkuivat samassa ikkunassa happea haukkoen päät rinnakkain. Pitäisi oikein kiittää hoitajaani tästä uroteosta ja lipaista häntä pari kertaa poskelle.

Luulin pääseväni heti kotiin, mutta erehdyin pahan kerran. Eläinlääkäri alkoi tutkia minua ja päätti antaa pistoksen. Kuulitteko, pistoksen! Pelkään kuollakseni kaikkia grillipiikkejä, koska niiden nahkaan tuikkaaminen sattuu. Aloin murista uhkaavasti kuin herhiläispesä.

- Meiltä eivät työt lopu, eläinlääkäri sanoi pyyhkien hikeä otsaltaan.

Hannele ja emäntäni joutuivat pitelemään minua tosissaan, sillä rimpuilin vastaan kaikin voimin. Karvat vain pölisivät ilmassa.

- No niin, onnistui! Hanski kiljaisi, kun piikki iskeytyi kaulanahkaani.

Päässäni viirasi. Heittäydyin hoitopöydälle lepäämään. Ihan hirveitä nämä eläinlääkärillä käynnit!

- Tarkistetaan nyt yleiskunto saman tien, eläinlääkäri puuskutti. - Siirtäkääpäs koira puntarille.

Puntarille? Eivät koirat halua mennä puntarille. Me pelkäämme sellaisia vehkeitä. Jos omistaja huomaa, että koira on lihonut, siitä seuraa vain ikävyyksiä kuten juoksutusta ja ruuan vähentämistä, joista jokainen koira masentuu ja tulee alakuloiseksi.

Onneksi pääsin sen jälkeen ulos eläinlääkärin vastaanotolta. Emäntäni soitti ilahtuneena siskoilleen kertoakseen, että käyttäydyin hienosti ja olin laihtunut vain 100 grammaa. En myöskään saanut eläinlääkärin sormia hampaideni väliin.

Kotimatkalla poikkesimme Koistisen K-Valintaan, josta emäntäni osti sisäfilettä. Se piristi mieltäni suuresti. Kyllä kannatti käydä puntarilla. Pitänee neuvoa Jesselle ja Fibulallekin, miten ne toimivat puntarilla, jotka ovat liikalihavia. Toinen takajaloista pitää työntää puntarin ulkopuolelle. Minä tietysti kykenisin hoitamaan homman tarvittaessa mainiosti, kun minulla on pitkänpuoleinen turkki. Sen alle saa varpaat kätketyksi oikein mukavasti, kun hiukan taivuttaa polvia.

Jesse seisoi emäntänsä kanssa alakerran ovensuussa, kun tulimme kotiin, minä sisäfilepakettiani kantaen. Surku juttu, että ystäväni jäi nyt ilman, mutta Jenna lupasi sille prinssinakin. Prinssinakin! Minua alkoi naurattaa niin kovasti, että purentaotteeni irtosi ja paketti putosi suusta. Se romahti rapulle ja paperit repeytyivät auki.

Se oli silkka vahinko. En voi syyttää Jesseä siitä, että se hotkaisi fileen saman tien suuhunsa. Ikävissni katsoin, miten fileenpala katosi Jessen kitusiin, eikä minulle jäänyt kuin haju jäljelle.

- Älä sure, Cici, Jenna sanoi ja silitti minua. - Sinä saat Jessen prinssinakin.

 

 

 

©2019 Jessemurre - suntuubi.com