Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

KESÄKOIRAT

 

 

SLIEVE GULLION

 

Tytöt poikkesivat polulta katsomaan kivistä ristiä. Se oli selvästikin ikivanha, sammaleen ja jäkälän peittämä. Aika oli syönyt sitä pahasti, mutta he erottivat kuitenkin kaiverrukset kivessä.

- Siinä on ympyrän kehä, Hannele sanoi ja seurasi uurrosta sormellaan. - Onko tämä nyt sellainen aurinkoristi, josta Sean kertoi meille lounaalla?

- Voi ollakin. Hei, mihin Jesse meni?

Irrallaan juoksenteleva koira oli jatkanut matkaa korkeammalle vuorenrinteeseen. Sen tuuhea häntä heilui kivikossa. Tytöt huokasivat, ottivat huikat vesipulloistaan ja lähtivät kipuamaan Jessen perässä ylös jyrkkää, liukasta rinnettä, jonne lampaanpolku heidät johdatteli.

Äkkiä Jesse haukahti jossain edessäpäin. He näkivät sen ampaisevan suurten kivenlohkareiden lomaan.

- Jesse, tänne! Jenna kiljaisi.

- Apua, se on löytänyt jäniksen, Hannele henkäisi. - Katso Jenna, ne pinkovat tuolla peräkanaa, jänis ja Jesse!

Tytöt kiirehtivät kuuroksi heittäytyneen koiran perään, mutta kapuaminen otti yhä enemmän voimille. Hiki lensi ja sydän hakkasi hurjasti. Jalatkin tuppasivat lipeämään savisella polulla.

Viimein he pääsivät rinteen huipulle, nurmettuneelle, kivenlohkareiden täplittämälle tasanteelle, jossa kasvoi orapihlajaa, piikkihernettä ja muutama kituva tammi. Läähättävät tytöt pysähtyivät katsomaan ympärilleen.

Tuolla kultainennoutaja istui parinkymmenen metrin päässä. Sekin läähätti kieli suusta roikkuen. Jänis sen sijaan oli kadonnut näkyvistä.

- Voi Jesse, mitä sä täällä oikein touhuat? Onko mun kytkettävä sut kiinni, mitä?

Jenna kompuroi koiran luokse ja pudottautui polvilleen. Hän sulki sen syleilyynsä, ja se nuoli hänen poskensa märäksi.

- Voiko Jesselle edes olla vihainen? Hannele nauroi vieressä.

- Levätään vähän aikaa tässä puskien varjossa, Jenna ehdotti ja otti lippalakin päästään löyhytelläkseen sillä helteistä ilmaa. - Mä olen ihan loppu. Suorastaan kylven hiessä. Eikö voitaisi ihailla vähän aikaa maisemia? Katso, täältä näkee Patrickin talolle asti!

Kumpuilevia mäkiä ja kalpean violetteja kanervanummia erottui kauas horisonttiin saakka. Näytti siltä, ettei maisemassa liikkunut muuta kuin punaisella tai sinisellä värillä merkittyjä lampaita.

- Täytyy myöntää, että Irlannissa on jotain selittämätöntä mystiikkaa, Hannele huokasi. - Missä täällä olikaan se Bhirra-järvi? Mun on niin kuuma, että sukeltaisin mihin tahansa lätäkköön, oli se sitten vaikka piripintaan saakka täynnä noita-akkoja. Ja eikö olisi mukavaa, jos löydettäisiin ainakin yksi niistä kuuluisista käytävähaudoista?

- Et kai vain tarkoita Noidan taloa? Jenna kysyi epäluuloisena.

 

                                                       (Lue jatko kirjasta Jesse aateliskoira)

 

 

APUJOUKOT HÄTIIN!

 

- Jenna, tuu nyt äkkiä, Hannele hermoili. - Meidän täytyy löytää Cici, ennen kuin se jää auton alle.

- Mä olen valmis. Mutta mitä jos soitettaisiin vielä Eetulle? Jenna ehdotti, kun he syöksyivät perätysten rappukäytävään. - Eetu voisi auttaa hakemisessa.

- Soita ihmeessä, me tarvitaan kaikki apujoukot hätiin, mitä suinkin saadaan!

Jenna pysähtyi ulkorapulle sen verran, että etsi kännykästään Eetun puhelinnumeron. Poika lupasi tulla heti. Itse asiassa hän vaikutti suorastaan innostuneelta Jennan äänen kuullessaan. Tytöt lähtivät juoksemaan alas Kaskenmäkeä kohti Auransiltaa.

Kyllä Cici varmasti löytyisi jostain lähistöltä. Ehkäpä se pyydysti parhaillaan perhosia puistossa tai pulikoi ankkalammikossa. Mitä nopeammin he ennättäisivät Urheilupuistoon, sen varmammin koira löytyisi.

- Haravoidaan koko Urkkapuisto, Hannele huohotti, kun he saapuivat Biologisen museon luokse. - Eikä lopeteta hakemista, ennen kuin Cici löytyy. Joku on taatusti nähnyt sen jossain, siitä mä olen varma. Miten Viivi voikin olla sellainen mämmikoira, että päästää Cicin nuuskimaan vieraita koiria?

Biologisen museon luona vastaan käveli kaksi keski-ikäistä naista. Jenna pysähtyi kysymään, olivatko he nähneet pientä valkoista sylikoiraa, mutta naiset ravistivat päätään. Kumpikaan ei ollut nähnyt rusettipäistä Ciciä. 

- Oikaistaan tuosta, Hannele sanoi osoittaen aitaan revittyä aukkoa. - Aloitetaan hakeminen puiston tältä kulmalta.

Kolmannes Urheilupuistosta oli haravoitu tiheällä kammalla siinä vaiheessa, kun Eetu saapui paikalle. Hannelen rintaa puristava ahdistus helpotti vähän, kun hän näki pojan tulevan. Hän yritti pitää ajatukset kasassa, poissa mielikuvista, joissa valkoinen sylikoira makasi verisenä auton pyörien alla.

- Etkö tajunnut hälyttää Toniakin apuun? hän tivasi Eetulta.

- Se on mökillä koko viikon.

- Ja Pinja on Tervakoskella jossain puuhamaassa, Jenna lisäsi. - Mä yritin jo soittaa sille.

- Sitten meidän täytyy tulla toimeen keskenämme, Hannele sanoi hermostuneena ympärilleen katsellen.

- Ei Cici kaukana voi olla, Eetu rohkaisi. - Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei niin pieni koira jaksa juosta pitkälle.

- Jos Cici löytyy, soittakaa heti mun kännykkään.

Hannele lähti juoksemaan Jennan kanssa kohti Teatteritaloa. Koiraa ei näkynyt mäen päältäkään. Mitä pidempi aika kului, sen selvemmäksi Hannelelle kävi, ettei koiraa löydettäisi. Cici ei ollut puistossa. Ei voinut olla. 

- Toivotonta, Hannele melkein itki. - Mitä Rekku nyt sanoo? Jos Ciciä ei koskaan enää löydetä... Tää on kaikki Viivin syytä! Miten se koiranvihaaja voikin ottaa Cicin ilman lupaa?

 

                                                       (Lue jatko kirjasta Jesse hoivakoira)

 

 

 

KALASTUSKILPAILU

 

Illan varjot pitenivät. Rantaruovikosta kuului selvää sammakoiden kurnutusta, ja jostain kaukaa järven toiselta puolen kantautui kuikan huuto.

Katajakosken mökkirannassa oli tänä iltana epätavallisen hiljaista. Kalastuskilpailu oli ollut käynnissä jo jonkin aikaa.

Jenna kykki rantakivellä onki kädessään ja vilkuili ympärilleen. Noin kymmenen metrin päässä laiturista kellui opettajan ylikuormitettu vene täynnä luokan poikia, ja koko rantaviiva oli onkijoiden täplittämä. Opettaja itse istui laiturin nokassa muovituolissa hellehattu päässä ja puntari vieressään pitämässä kirjaa oppilaiden saalismääristä. Johdossa oli toistaiseksi Eetu parilla poikkeuksellisen isolla ahvenenköriläällä, mutta aivan kannoilla huohotti Hannele, joka oli jo onkinut melkoisen määrän pikkukaloja.

Jenna oli saanut vasta yhden särjen, ja senkin oli Jesse ehtinyt sieppaamaan, niin ettei hän ollut voinut viedä vielä minkäänlaista kalaa opettajan punnittavaksi.

- Katso, Jesse, mulla syö, Jenna havahtui. - Nyt et kyllä nappaa mun saalista, senkin ahmatti.

Jesse kavahti jaloilleen, kun hän tempaisi siiman ylös. Sätkyttelevä kala välkehti ilta-auringossa.

- Ei, Jesse. Alas. Istu. Kuuletko?

Koira istuutui vastentahtoisesti. Kuola valui suupielistä, kun se katseli, miten Jenna irrotti ahvenen koukusta.

- Tää ei ole sulle, Jesse. En käsitä, miten sä voit syödä raakaa kalaa, Jenna motkotti ja kiirehti viemään saaliinsa opettajalle.

Jesse meni seisomaan Moonan vierelle laiturin reunalle ja jäi sitten tuijottamaan vähän matkan päässä kelluvaa venettä. Sitten se alkoi vikistä. Moonan koho ampaisi äkkiä veden alle.

- Herätys, Moona. Sulla syö, etkö näe? Jenna huudahti.

- Herttileeri!

Moona hyppäsi jaloilleen. Hänen onkensa painui luokille kalan painon alla. Oliko vonkale niin suuri? Ehkä se oli jättikokoinen hauki, hän ehti ajatella, ennen kuin siima kiristyi äärimmilleen. Kala yritti paeta laiturin alle.

- Voi apua, se on jättikokoinen! Moona huusi paniikissa.

 

                                                        (Lue tarinan jatko kirjasta Jesse retkikoira)

 

 

©2018 Jessemurre - suntuubi.com