Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

KESÄKOIRAT

 

 

 

LAIVAKOIRA

 

Tämä oli kuin unta, Jenna ajatteli hörppiessään kylmää mehua laivan perällä. He olivat juuri ylittäneet Airiston, purjehtineet Nauvon vesille ja saaneet yhteisvoimin purjeet reivatuiksi ylös. Holm käytti vinssiä kiristäessään köyttä. Kyllä tässä oppi ihan pakosta jotain purjehtimisesta. Tytöt olivat huomanneet, että purjeet nostettiin aina ylös siten, että keula ajettiin tuulta vasten. Silloin purjeessä ei ollut vetoa, Oiva selitti,

Hannele oli paneutunut Reginan viereen kannelle makaamaan. He ottivat aurinkoa. Aurinkovoidetta kului paljon, sillä kukaan ei halunnut nahkansa kärvähtävän. Meri-Elsa taittoi notkeasti taivalta karikoiden välistä ja ohitti saaria, luotoja, paljaita kallioita. Katvepaikoissa he näkivät lintuja pesimässä. Täällä meri tuoksui voimakkaasti ja heidän ylitseen kävi vilvoittava tuulenhenki.

Koirat makasivat rinnatusten purjeiden alla. Jesse ei pelännyt edes mastovaijerien pauketta, ja Cici tuntui hakevan turvaa isomman koiran läheisyydestä.

- Hei, tuolta ohiajavasta veneestä vilkutetaan! Jenna huomasi ja vilkutti takaisin.

Puolen päivän aikaan he söivät hytissä paistia ja uusia perunoita. Koiratkin tulivat alas, ja niille piti tarjota vettä.

- Nyt ruvetaan saapumaan ulkosaaristoon, Oiva huomautti, juuri kun Jenna tuli ylös kannelle vatsa piukottaen. - Sen näkee karuista saarista, joilla ei enää kasva havupuita.

- Ollaanko jo pian perillä?

- Kohta. Katsokaas, tytöt, tuonne. Tuo iso saari tuolla oikealla on nimeltään Bodö. Käymme siellä vihkikirkkoa katsomassa sen jälkeen, kun olemme ensin poikenneet kalamajallani.

- Kiikarit tänne, Regina komensi.

Vene ohitti seuraavaksi Holmenin. Sitten edessä näkyi avovettä ja Trunsön saariryhmä. Meri-Elsa alkoi hiljentää. Purjeet reivattiin alas ja moottori käynnistettiin lähestyttäessä Sandholmin laituria.

- Tämä on minun pikku kalaparatiisini, Oiva virnuili. - Tulen aina tänne karkuun, kun Elsa on jäkättävällä päällä. No niin, miehistö valmiiksi! Regina, nappaa sinä kiinni poijusta.

Tytöt kerääntyivät jännittyneinä keulaan. Koiratkin tulivat. Jessen häntä heilui.

- Missä se kalamaja on? Hannele kysyi.

- Katso tuonne oikealle, kalamaja pilkottaa pusikon takaa.

Tytöt käänsivät päätään, ja kerrankaan Hannele ei saanut sanaa suustaan. Upean huvilan lasista tehty etuseinä katsoi merelle päin. Tämäkö oli Munkkirinteiden kalamaja? Ökyhuvilahan tuo oli! Reginalta putosi köysinippu käsistä.

- Näenkö minä unta? hän henkäisi.

Koirat hyppäsivät peräkanaa laiturille ja syöksyivät kallioille haistelemaan paikkoja.

 

                                                 (Lue lisää kirjasta Jesse laivakoira)

 

PAHA TILANNE

 

Mereltä nousi vilvoittava tuulenhenki saaristolaisaluksen takakannelle, missä Jenna ja Hannele oleskelivat koirineen. Regina ei ollut laskenut lemmikkiään matkalle, joten Hannele joutui tyytymään Muruun. No, olihan tiibetinspanielikin kiltti, vaikkakin arka koira. Ei se kuitenkaan vetänyt Cicille vertoja.

Hannele huokasi ja kääntyi katsomaan merelle. Vihreät aallot loiskuivat ohilipuvien saarten ja luotojen rannoille. Aurinko paistoi, ja meri oli melkein samanvärinen kuin taivas. Aluksen laidalta kurkatessa voi nähdä, miten keula halkoi tasaisesti aaltoja.

Jesse istui läähättäen tyttöjen jaloissa. Se vinkaisi, kurottui nuuhkimaan Jennan rannetta ja nuolaisi sitä.

Muru sen sijaan näytti kyllästyneeltä. Se inhosi matkustamista. Lihava pikkukoira heittäytyi äreänä maate pitkin pituuttaan takakannelle. Hannele kyykistyi silittämään sitä.

- Oletko sä Muru aivan loppu?

- Sillä on varmaan kuuma. Meidän pitäisi käydä juottamassa koirat, Jenna sanoi.

- Mistä saadaan vettä?

- Kysytään kahvilasta. Tule.

Jesse oli heti valmis lähtemään mukaan. Sen tuuhea häntä heilahteli. Muru sen sijaan vilkaisi lopen kyllästyneenä tyttöihin eikä noussut jaloilleen, ennen kuin Hannele pakotti. Sitten Muru laahusti hitaasti heidän perässään kohti kahvilaa.

Aurinkotuoleilla istui paljon ihmisiä. Yksi heistä säpsähti, kun tytöt tulivat kohdalle. Nainen otti aurinkolasit pois silmiltään.

- Jenna ja Hannele! Kuinka te voitte olla täällä?

Jenna suorastaan säikähti tunnistaessaan aurinkotuolilla lojuvan naisen. Gertrud Salpakantas, Elsan paras ystävätär! Entinen paras ystävätär, hän korjasi mielessään. Naiset olivat riitautuneet koirakylpylän takia, ja riita oli päätynyt täydelliseen välirikkoon.

- Me ollaan menossa Ahvenanmaalle, Hannele sanoi varovasti.

- Matkustatteko perheidenne kanssa?

Hannele vilkaisi vaivautuneena Jennaa.

- Eeiii... Itse asiassa me ollaan täällä Elsan ja Oivan matkassa. Koiravahteina.

- Mitä, onko Elsa Munkkirinne tällä lautalla?

 

                                                  (Lue lisää kirjasta Jesse aarrekoira)

 

 

ELSAA VASTASSA

 

Jenna veti kevyen pitkähihaisen paidan punaisen kesätoppinsa päälle. Ulkona oli yhä tukahduttavan kuuma, eikä heillä ollut aurinkovoidetta, jossa olisi ollut tarpeeksi korkea suojakerroin. Päähänsä hän iski Belfastista ostamansa punaisen lippalakin ja kiinnitti sitten hihnan Jessen kaulapantaan.

- No niin, mä olen valmis, hän sanoi Hannelelle. - Ota sinä Muru. Missä se on? 

- Mä luulen, että Muru meni keittiöön, Hannele sanoi ja kutsui tiibetinspanielia.

Se tuli eteishalliin häntäänsä viuhtoen ja lipaisi ohimennessään Jessen poskea.

- Hyvä koira, Muru. Tulepas tänne. Nyt pannaan valjaat päälle ja lähdetään kylälle hakemaan sun emäntää kampaajalta. Nähdään samalla, millainen kylä se Forkhill oikein on.

Elsa oli istunut Forkhillissä kampaajan tuolissa jo yhdestätoista saakka. Paras lähteä heti häntä vastaan, ettei Elsa vain saisi aihetta valittaa. Keskenään rupattelevat tytöt kipaisivat takaovesta ulos puistotielle. He löysivät helposti kylälle johtavan maantien.

Hannele hymyili leveästi.

- Mitkä maisemat! Otetaan taas pari kuvaa muistoksi. Äiti oli oikein otettu niistä kukkasista, joiden kuvia mä eilen lähetin. Huomaatko, Jenna? Tällaiseen ympäristöön voisi hyvinkin tottua, hän hehkutti.

Hannelen kuvatessa maisemia Jenna katseli koiraansa, joka nuuski tienpenkkoja ja pysähteli välillä haistelemaan tarkemmin jotain poikkeuksellisen voimakasta hajua. Hän oli juottanut Jessen ennen lähtöä, sillä ilma hehkui yhä hellettä.

- Systeri kyllä halkeaa kateudesta, kun mä kerron sille kaikesta, mihin me on koirien ansiosta päästy, Hannele lisäsi. - Ehdottomasti mennään katsomaan niitä käytävähautoja ja kiviympyröitä, kunhan tästä ehditään. Mitä sanoisit, jos lähdettäisiin patikoimaan heti iltapäivällä?

- Meidän on nyt vain paras kiirehtiä Forkhilliin, Jenna vilkaisi kelloa puhelimestaan. - Jos me myöhästytään, Elsa alkaa sättiä meitä.

- Juostaan!

Tytöt hölköttivät muutaman sata metriä Jesse ja Muru vierellään. Pidemmälle ei tässä helteessä jaksanut. Tien vieressä kasvavissa puissa ei liikkunut lehtikään, ja ilma suorastaan seisoi.

 

                                                     (Lue lisää kirjasta Jesse aateliskoira)

 

 

 

 

SLIEVE GULLION

 

Tytöt poikkesivat polulta katsomaan kivistä ristiä. Se oli selvästikin ikivanha, sammaleen ja jäkälän peittämä. Aika oli syönyt sitä pahasti, mutta he erottivat kuitenkin kaiverrukset kivessä.

- Siinä on ympyrän kehä, Hannele sanoi ja seurasi uurrosta sormellaan. - Onko tämä nyt sellainen aurinkoristi, josta Sean kertoi meille lounaalla?

- Voi ollakin. Hei, mihin Jesse meni?

Irrallaan juoksenteleva koira oli jatkanut matkaa korkeammalle vuorenrinteeseen. Sen tuuhea häntä heilui kivikossa. Tytöt huokasivat, ottivat huikat vesipulloistaan ja lähtivät kipuamaan Jessen perässä ylös jyrkkää, liukasta rinnettä, jonne lampaanpolku heidät johdatteli.

Äkkiä Jesse haukahti jossain edessäpäin. He näkivät sen ampaisevan suurten kivenlohkareiden lomaan.

- Jesse, tänne! Jenna kiljaisi.

- Apua, se on löytänyt jäniksen, Hannele henkäisi. - Katso Jenna, ne pinkovat tuolla peräkanaa, jänis ja Jesse!

Tytöt kiirehtivät kuuroksi heittäytyneen koiran perään, mutta kapuaminen otti yhä enemmän voimille. Hiki lensi ja sydän hakkasi hurjasti. Jalatkin tuppasivat lipeämään savisella polulla.

Viimein he pääsivät rinteen huipulle, nurmettuneelle, kivenlohkareiden täplittämälle tasanteelle, jossa kasvoi orapihlajaa, piikkihernettä ja muutama kituva tammi. Läähättävät tytöt pysähtyivät katsomaan ympärilleen.

Tuolla kultainennoutaja istui parinkymmenen metrin päässä. Sekin läähätti kieli suusta roikkuen. Jänis sen sijaan oli kadonnut näkyvistä.

- Voi Jesse, mitä sä täällä oikein touhuat? Onko mun kytkettävä sut kiinni, mitä?

Jenna kompuroi koiran luokse ja pudottautui polvilleen. Hän sulki sen syleilyynsä, ja se nuoli hänen poskensa märäksi.

- Voiko Jesselle edes olla vihainen? Hannele nauroi vieressä.

- Levätään vähän aikaa tässä puskien varjossa, Jenna ehdotti ja otti lippalakin päästään löyhytelläkseen sillä helteistä ilmaa. - Mä olen ihan loppu. Suorastaan kylven hiessä. Eikö voitaisi ihailla vähän aikaa maisemia? Katso, täältä näkee Patrickin talolle asti!

Kumpuilevia mäkiä ja kalpean violetteja kanervanummia erottui kauas horisonttiin saakka. Näytti siltä, ettei maisemassa liikkunut muuta kuin punaisella tai sinisellä värillä merkittyjä lampaita.

- Täytyy myöntää, että Irlannissa on jotain selittämätöntä mystiikkaa, Hannele huokasi. - Missä täällä olikaan se Bhirra-järvi? Mun on niin kuuma, että sukeltaisin mihin tahansa lätäkköön, oli se sitten vaikka piripintaan saakka täynnä noita-akkoja. Ja eikö olisi mukavaa, jos löydettäisiin ainakin yksi niistä kuuluisista käytävähaudoista?

- Et kai vain tarkoita Noidan taloa? Jenna kysyi epäluuloisena.

 

                                                       (Lue jatko kirjasta Jesse aateliskoira)

 

 

APUJOUKOT HÄTIIN!

 

- Jenna, tuu nyt äkkiä, Hannele hermoili. - Meidän täytyy löytää Cici, ennen kuin se jää auton alle.

- Mä olen valmis. Mutta mitä jos soitettaisiin vielä Eetulle? Jenna ehdotti, kun he syöksyivät perätysten rappukäytävään. - Eetu voisi auttaa hakemisessa.

- Soita ihmeessä, me tarvitaan kaikki apujoukot hätiin, mitä suinkin saadaan!

Jenna pysähtyi ulkorapulle sen verran, että etsi kännykästään Eetun puhelinnumeron. Poika lupasi tulla heti. Itse asiassa hän vaikutti suorastaan innostuneelta Jennan äänen kuullessaan. Tytöt lähtivät juoksemaan alas Kaskenmäkeä kohti Auransiltaa.

Kyllä Cici varmasti löytyisi jostain lähistöltä. Ehkäpä se pyydysti parhaillaan perhosia puistossa tai pulikoi ankkalammikossa. Mitä nopeammin he ennättäisivät Urheilupuistoon, sen varmammin koira löytyisi.

- Haravoidaan koko Urkkapuisto, Hannele huohotti, kun he saapuivat Biologisen museon luokse. - Eikä lopeteta hakemista, ennen kuin Cici löytyy. Joku on taatusti nähnyt sen jossain, siitä mä olen varma. Miten Viivi voikin olla sellainen mämmikoira, että päästää Cicin nuuskimaan vieraita koiria?

Biologisen museon luona vastaan käveli kaksi keski-ikäistä naista. Jenna pysähtyi kysymään, olivatko he nähneet pientä valkoista sylikoiraa, mutta naiset ravistivat päätään. Kumpikaan ei ollut nähnyt rusettipäistä Ciciä. 

- Oikaistaan tuosta, Hannele sanoi osoittaen aitaan revittyä aukkoa. - Aloitetaan hakeminen puiston tältä kulmalta.

Kolmannes Urheilupuistosta oli haravoitu tiheällä kammalla siinä vaiheessa, kun Eetu saapui paikalle. Hannelen rintaa puristava ahdistus helpotti vähän, kun hän näki pojan tulevan. Hän yritti pitää ajatukset kasassa, poissa mielikuvista, joissa valkoinen sylikoira makasi verisenä auton pyörien alla.

- Etkö tajunnut hälyttää Toniakin apuun? hän tivasi Eetulta.

- Se on mökillä koko viikon.

- Ja Pinja on Tervakoskella jossain puuhamaassa, Jenna lisäsi. - Mä yritin jo soittaa sille.

- Sitten meidän täytyy tulla toimeen keskenämme, Hannele sanoi hermostuneena ympärilleen katsellen.

- Ei Cici kaukana voi olla, Eetu rohkaisi. - Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei niin pieni koira jaksa juosta pitkälle.

- Jos Cici löytyy, soittakaa heti mun kännykkään.

Hannele lähti juoksemaan Jennan kanssa kohti Teatteritaloa. Koiraa ei näkynyt mäen päältäkään. Mitä pidempi aika kului, sen selvemmäksi Hannelelle kävi, ettei koiraa löydettäisi. Cici ei ollut puistossa. Ei voinut olla. 

- Toivotonta, Hannele melkein itki. - Mitä Rekku nyt sanoo? Jos Ciciä ei koskaan enää löydetä... Tää on kaikki Viivin syytä! Miten se koiranvihaaja voikin ottaa Cicin ilman lupaa?

 

                                                       (Lue jatko kirjasta Jesse hoivakoira)

 

 

 

KALASTUSKILPAILU

 

Illan varjot pitenivät. Rantaruovikosta kuului selvää sammakoiden kurnutusta, ja jostain kaukaa järven toiselta puolen kantautui kuikan huuto.

Katajakosken mökkirannassa oli tänä iltana epätavallisen hiljaista. Kalastuskilpailu oli ollut käynnissä jo jonkin aikaa.

Jenna kykki rantakivellä onki kädessään ja vilkuili ympärilleen. Noin kymmenen metrin päässä laiturista kellui opettajan ylikuormitettu vene täynnä luokan poikia, ja koko rantaviiva oli onkijoiden täplittämä. Opettaja itse istui laiturin nokassa muovituolissa hellehattu päässä ja puntari vieressään pitämässä kirjaa oppilaiden saalismääristä. Johdossa oli toistaiseksi Eetu parilla poikkeuksellisen isolla ahvenenköriläällä, mutta aivan kannoilla huohotti Hannele, joka oli jo onkinut melkoisen määrän pikkukaloja.

Jenna oli saanut vasta yhden särjen, ja senkin oli Jesse ehtinyt sieppaamaan, niin ettei hän ollut voinut viedä vielä minkäänlaista kalaa opettajan punnittavaksi.

- Katso, Jesse, mulla syö, Jenna havahtui. - Nyt et kyllä nappaa mun saalista, senkin ahmatti.

Jesse kavahti jaloilleen, kun hän tempaisi siiman ylös. Sätkyttelevä kala välkehti ilta-auringossa.

- Ei, Jesse. Alas. Istu. Kuuletko?

Koira istuutui vastentahtoisesti. Kuola valui suupielistä, kun se katseli, miten Jenna irrotti ahvenen koukusta.

- Tää ei ole sulle, Jesse. En käsitä, miten sä voit syödä raakaa kalaa, Jenna motkotti ja kiirehti viemään saaliinsa opettajalle.

Jesse meni seisomaan Moonan vierelle laiturin reunalle ja jäi sitten tuijottamaan vähän matkan päässä kelluvaa venettä. Sitten se alkoi vikistä. Moonan koho ampaisi äkkiä veden alle.

- Herätys, Moona. Sulla syö, etkö näe? Jenna huudahti.

- Herttileeri!

Moona hyppäsi jaloilleen. Hänen onkensa painui luokille kalan painon alla. Oliko vonkale niin suuri? Ehkä se oli jättikokoinen hauki, hän ehti ajatella, ennen kuin siima kiristyi äärimmilleen. Kala yritti paeta laiturin alle.

- Voi apua, se on jättikokoinen! Moona huusi paniikissa.

 

                                                        (Lue tarinan jatko kirjasta Jesse retkikoira)

 

 

©2018 Jessemurre - suntuubi.com